19/05/2026
Purkutaiteen kymmenvuotista taivalta alusta lähtien seurannut Häiriköt-päämaja on mielestämme sattuneesta kohtuullisen hyvässä asemassa sanomaankin tästä meidän toiminnastamme jotain. Niinpä mekin mielellämme lähdemme keskustelemaan heidän julkaisujensa alla. Keskustelua kun kaivattaisiin nykyään enemmän ja toinen toisille huutelua vähemmän - siitä vallinnee kohtuullisen selvä yhteisymmärrys. Taiteellinen johtajamme kävikin siis kommentoimassa julkaisun alle seuraavaa:
-
"Suora vertaaminen perinteiseen museo- tai gallerianäyttelyyn, jossa teoksia roikkuu valkoisilla seinillä ei ole ehkä hedelmällisin lähtökohta."
Näin on. Perinteisillä museo- ja gallerianäyttelyillä on haasteita tavoittaa juuri sitä yleisöä, jota Purkutaide aivan erityisesti tavoittelee - uutta yleisöä, nimittäin. Tämä on käsittääkseni kentällä laajalti tunnistettu haaste ja vieläpä sellainen, johon pyritään aktiivisesti kehittämään ratkaisuja. Meidän ratkaisuehdotuksemme on se, että näyttelyistämme suunnitellaan systemaattisesti alusta lähtien kokonaisvaltaisia elämyksiä. Se tuntuu toimivan ja kiinnostavan.
Se on myös elinehtomme. Näyttelymme pyörivät pääsylipputulojen varassa, joten meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa sellaiseen etuoikeuteen, jolla monia näyttelyitä pyöritetään - näyttelykokonaisuuden kasaamiseen pelkästään taidekentän sisäisen uskottavuuden näkökulmasta sillä olettamatta, että riittää kun näyttely tuottaa kuluistaan takaisin 20-30%. Sellaisella ajattelulla Purkutaide lakkaisi olemasta yhden näyttelykauden jälkeen.
Minulla itselläni ei ole mitään niitä perinteisiä museo- ja gallerianäyttelyitä vastaan, jolla teoksia roikkuu valkoisilla seinillä - päinvastoin. Niillä on oma arvonsa ja paikkansa, m***a lienee syytä tunnustaa etteivät ne ikinä tule vetoamaan kaikkiin. Aivan erityisesti ne eivät tule vastaisuudessakaan tavoittamaan yleisöjä, joilla ajatus taidenäyttelyssä käymisestä ylipäätään on vieras. Syitä tähän kokemukseen on monia, m***a yksi niistä on valitettavasti se millaisena perinteisemmät taidenäyttelyt koetaan: ympäristöinä, joihin kuka tahansa ei ole tervetullut. Vaikka kokemus olisi aiheeton, se on aito ja kentällä sinällään ymmärretään se. Siitä tulisi mielestäni pyrkiä eroon ja me teemme omalta osaltamme töitä sen eteen. Purkutaiteen tai muun perinteisen taidekentän konventioiden ulkopuolelta ponnistavan tahon järjestämässä matalan kynnyksen elämyksellisessä taidenäyttelyssä käymisen jälkeen ajatus taidemuseoissa ja gallerianäyttelyissäkin on toivottavasti luontevampi.
Jotenkin toivoisin, että kentällä laajemminkin ymmärrettäisiin myös se etteivät moninaisuus ja keskenään erilaiset lähestymiskulmat ole taiteessa tai taidenäyttelyiden järjestämisessä jotain sellaista, joista toisia alan toimijoita tulisi väheksyä ja lytätä, vaan lisäarvoa tuottava tekijä. Purkutaiteen näyttelyille on paikkansa. Perinteisillä museo- ja gallerianäyttelyillä on paikkansa. Osittain olemme olemassa samoista syistä ja samoille yleisöille, osin emme ja kummatkin ovat juuri hyviä sellaisenaan.
Jos jotain osaan sanoa varmaksi, niin sen että taide- ja kulttuurikentällä lähes roolissa kuin roolissa toimiminen on vähän helvetinmoista hommaa, joten minä kunnioitan lähtökohtaisesti kaikkia suurella sydämellä sen parissa toimivia. Muutenkin polarisoituvassa maailmassa ei todellakaan tarvita polarisoitumista vielä verrattain samanmielistenkin parissa, vaan yhteen hiileen puhaltamista.
Ystävällisin terveisin,
Jouni Väänänen
Taiteellinen johtaja
Purkutaide
Purkutaide aukeaa ja jatkaa metamorfoosiaan
Helsingin Arabiassa aukeaa tänään – jälleen – taidenäyttely, joka pakenee määritelmia. Purkutaide – Tämän haluan sanoa -näyttely jatkaa viime vuodelta tutuissa tiloissa Taideteollisen korkeakoulun entisillä käytävillä. Siinä, missä kymmenen vuotta sitten Purkutaide oli vain ja ainoastaan graffitimaalarien temmellyskenttää, ei tänä vuonna nähdä oikeastaan yhtään puhtaasti graffitiin tukeutuvaa teosta. Tämä muutos ei ole pelkästään sattumaa ja kenties itsekin olen osaltani siihen syyllinen. Puhuimme tästä Purkutaiteen Jouni Väänäsen kanssa viime vuonna:
”Keväällä 2018 Purkutaide valtasi Helsingin Kyläsaaressa moottoripyöräjengi Bandidoksen entisen päämajan. Näyttely tarjosi puitteet keskustelutilaisuudelle, jossa Väänäsen kanssa katutaiteesta ja siihen liittyvistä väänsi kriitikko ja kuraattori Otso Kantokorpi.
’Otso oli aika tiukkasanainen ja tuli hieman sellainen olo, että nyt sieltä tuli joku taidekriitikko kusemaan mun homman päälle. Ajattelin aluksi, että jos ei napostele, niin aina voi pysyä poissa.. ..Kritiikistä sisuuntuneena rupesin miettimään, minkälaisia juttuja tässä voisi tehdä. Olin myös siihen mennessä järjestetyissä viidessä Purkutaide-näyttelyssä tehnyt sen, mitä sillä mallilla pystyi tekemään.”
Nyt on vettä virrannut Vantaanjoessa ja graffitit tosiaan näkyvät vain joissain teoksissa ja niissäkin lähinnä viittauksina. Pitää kirjoitella hieman enemmän ajatuksia näyttelystä tuonnempana, m***a kyllä se on kiinnostava. Väänänen ei ole koskaan piilotellut sitä, että hän saapuu tilanteeseen kuvataiteen perinteen ulkopuolelta ja sikäli lopputuloskin on erilainen. Immersiivistä näyttelyä kannattaa lähestyä enemmän jonkinlaisena lavastustaiteen kokeiluna, jossa jokainen huone on oma kokonaisuutensa, johon katsoja pääsee sukeltamaan. Suora vertaaminen perinteiseen museo- tai gallerianäyttelyyn, jossa teoksia roikkuu valkoisilla seinillä ei ole ehkä hedelmällisin lähtökohta.
Tälläkin kertaa mukana on joitain vanhoja tuttuja taiteilijoita ja joukko uusia. Ja vakiintuneiden ammattitaiteilijoiden rinnalla nähdään mm. Elokapina, mikä tuottaa kiinostavaa eloa kokonaisuuteen.
Kuvassa muutama satunnainen yksityiskohta näyttelystä. Linkki kommenteissa.
