04/09/2019
Maalaamisen lisäksi pidän kirjoittamisesta ja olen ottanut tavaksi kirjoittaa pienen tekstin siitä, millaisia ajatuksia on maalausteni taustalla:
Edellisen näyttelyn päätyttyä viime elokuussa minulla oli jostain syystä hyvin voimaantunut olo. Katselin ympärilleni kaupungilla, ihania värejä ja muotoja joka puolella ja minulla oli sellainen olo että pystyn maalaamaan mitä vain, voimakkaasti, kauniisti ja mieleenpainuvasti. En kuitenkaan maalannut mitään, ja ihmettelin sitä, m***a en tehnyt asialle mitään. Tiedustelun kuitenkin näyttelyaikaa Cafe Artista, ja sain myöntävän vastauksen. Näin kului syksy.
Vuoden vaihteen jälkeen olin edelleen neuvoton mitä maalaisin. En tuntenut kiinnostusta vanhoihin tuttuihin aiheisiin, eikä visiota mistään uudesta kuulunut. Rauhoittelin itseäni sillä, että lähtisin Italiaan maalaamaan pääsiäisenä, olisi aikaa, rauhaa ja kevät kaikkine ihanuuksineen. Tunsin hyvin paikan, johon olimme menossa - Varallo Sesia alppien juurella lähellä Sveitsin rajaa. Mietin etukäteen mitä tulisin maalaamaan siellä tänä vuonna, m***a en saanut kiinni mistään.
Ensimmäisenä päivänä Varallossa menin Santa Maria delle Grazie -kirkkoon funivian sisäänkäyntiä vastapäätä. Olin käynyt siellä aikaisemmin vain kerran ohimennen, vaikka opettajani Marjukka oli sitä aina ylistänyt. Kirkko oli sisältä todella vaikuttava Gaudenzio Ferrarin maalauksineen ja vaikutti sen lisäksi kodikkaalta ja turvalliselta, sellaiselta että sitä käytetään, ja että ihmiset jotka sitä käyttävät, rakastavat sitä ja pitävät siitä huolta. Oli pääsiäisen aika ja ilmapiiri kirkossa teki minuun suuren vaikutuksen ja rupesin maalaamaan kirkon alttareita.
Maalaamisen edetessä aloin katsella kaupunkia muutenkin eri silmin, näin alttareina myös baaritiskejä ja näyteikkunoita. Ne olivat niin kauniisti pidettyjä ja tuntui, että ihmiset jotka niitä käyttivät, saivat niistä nautintoa, iloa ja turvaa. Maalasin koko matkan ajan erilaisia alttarimaisia näkyjä, pyhiä ja profaaneja. Tuloksena oli sarja kuvia kohteista, joita käyttäjät arvostavat ja kunnioittavat. Ne olivat hyvä pohja näyttelylle. Ajattelin jatkaa pyhän ja profaanin tutkiskelua Suomessa ja maalata lisää.
Haaste oli kuitenkin suurempi kuin olin kuvitellut. Palattuani Suomeen ja Turkuun kuljin kaupungilla silmät ja aistit avoimena etsimässä pyhän kokemuksia, asioita joita yleisesti arvostettaisiin ja joita vaalittaisiin. En löytänyt mitään. Suomalaiset näyteikkunat, kirjakaupat kampaamot ja koruliikkeet eivät näyttäneet mitenkään alttareilta eikä niissä hehkunut mitään siitä juhlallisesta ja kutsuvasta arvostuksen hetkestä, joka oli koettavissa harkitessaan pujahtamista italialaisen pikkukaupungin melkein mihin tahansa myymälään. Suurin osa kahviloista oli tästä näkökulmasta kuitenkin vieläkin masentavampia. Ei mitään alttaria, jonka suojissa koko pyhä kahvinvalmistusproseduuri tapahtuu ja jonka yli valmis juoma ojennetaan, ei mitään maalauksellista - pino kuppeja vain ja hana jota kääntämällä voi itse valuttaa kahvin kuppiinsa ja jättää tilaa maidolle tai sitten ei ja siirtyä nopeasti ja tehokkaasti eteenpäin.
Mietin paljon sitä, minkä suomalaiset kokevat pyhänä, minkä minä itse koen Suomessa pyhänä. Kirkot nyt ainakin, pitää mennä kirkkoihin katselemaan niitä uusin silmin. Menin ja petyin - uskonpuhdistus oli tehnyt tehtävänsä ja kaikki tuntui hyvin kolkolta, kun mielessä olivat niin vahvasti pohjoisitalialaiset pienet kirkot kaikkine kalusteineen, kukkineen ja koristeineen. Aloin miettiä, että olen ehkä vähän pulassa suomalaisten pyhyyden kokemuksien kanssa.
Eräänä päivänä, kun tulin kotiin, samassa portaassa asuva naapuri tuli sanomaan minulle, että heillä on jotakin mikä kuuluu minulle. Selvisi, että he olivat saaneet haltuunsa isoisäni Pentti Veroman maalauksen, jossa aiheena oli Turun tuomiokirkon interiööri. Takana oli vielä äitini käsin kirjoittama omistuskirjoitus maalauksen entisille haltijoille. Kotona tarkastelin maalausta. Isoisäni oli maalannut sen pari vuotta ennen kuolemaansa ja värit olivat vähän räikeät, vanhan miehen silmillä valitut. Otin maalauksesta valokuvan ja muutin sen mustavalkoiseksi. Tuomiokirkon interiööri alkoi elää silmissäni ja näin, miten kauniisti ja tarkkaan vaarini oli sen maalannut. Päätin maalata kirkon interiöörin vaarin maalausta mallina pitäen, harmaan eri sävyillä. Työ oli erittäin mielenkiintoista saadessani tutkia vaarin ratkaisuja ja taitoa itse tehden ja yrittäen tehdä perässä. Tuntui lähes johdatukselta, että juuri kun etsin suomalaisia pyhiä asioita käteeni tuodaan isoisäni maalaama kotikaupunkini tuomiokirkon sisäkuva.
Herättyäni vaarin maalauksen avulla suomalaiseen hienovaraiseen pyhyyteen kävin tuomiokirkossa uudestaan katselemassa ympärilleni. Kuitenkin tuntui suomalainen pyhyys niin erilaiselta kuin pyhä Italiassa, että jatkoin maalaamista harmaan eri sävyillä. Myöhemmin opin, että harmaan eri sävyillä maalattua sanotaan griseilleksi.
Näyttelyyn tarvittiin yksi suuri työ, ja Lars Lerinin Hanasaaren näyttelyn innoittamana päätin maalata jättityön kolmelle paperille aiheena Turun tuomiokirkon alttarinäkymä kuorin sisältä katsottuna. Siinä olikin työmaa! Vesivärillä maalattaessa paperi ei voi olla kovin pystyssä, joten akrobatiaakin tarvittiin eri vaiheissa. Hellepäivinä oli välillä niin kuuma, että kun tuskan hikeen sekoittui kuumuudessa hikoilua, pelkäsin välillä, että kasvoistani tippuu hikeä maalaukselle ja pilaa jonkun herkän kohdan. Aloin kunnioittaa suuria maalauksia maalaavia taiteilijoita aivan eri tavalla. Ilman opettajani Erikan kannustusta ja tukea olisin todennäköisesti luovuttanut.
Fyysisen työskentelyn ja pyhien asioiden pohdinta rytmitti kesälomaani. Rakastuin suomalaiseenkin pyhyyteen ja Turun tuomiokirkon alttarin ja saarnastuolin koristeellisuutta tutkiessani ymmärsin, että niiden suunnitteluun ja tekemiseen oli sisällytetty valtava määrä rakkautta ja kunnioitusta. En ollut vain koskaan aikaisemmin vaivautunut muuta kuin vilkaisemaan niitä itsestäänselvyyksinä. DBTL:n aikaan kirkossa järjestettiin Waltteri Torikan konsertti ja siellä istuessani Waltterin pehmeän baritonin kaikuessa holveissa kirkko tuntui hyvällä tavalla tutulta ja omalta, ja vaikka olenkin ateisti, ymmärsin ehkä ensimmäistä kertaa aidosti, että joku voi tosissaan uskoa ja että se usko ansaitsee arvostuksen ja kunnioituksen.
Näyttely koostuu italialaisista värikkäistä pyhistä ja profaaneista alttareista ja suomalaisista harmaasävyisistä Turun tuomiokirkon sisäkuvista. Turkulaiselle Turun tuomiokirkko on sanan kaikissa merkityksessä ehkä kaikkein pyhin. Mitä muuta pyhää Suomessa on, ja miten minä sen koen - pohdinta jatkuu. Olen maalaamisen aikana saanut paljon uusia ajatuksia ja aika näyttää miten ne toteutuvat.
Turussa 1.9.2019
Minna Sartes
