12/10/2026
Luen taas. Suruviesti on otsikko. Papin ilmestyminen koteihin odottamatta on ollut pettämätön merkki. Rakkainta ja kalleinta on menetetty, sitä se on tietänyt.
Väinö (tutkimani henkilö ja sukulaismies s. 1903) kuvailee sotilaspastorin kokemusmaailmaansa muun muassa näin:
”Sydämeni on usein itkenyt salaa lähteensä kuiviin, kun on täytynyt (omaisille) kirjoittaa sotilaan viimeisistä hetkistä” (kirjassa Siellä jossakin, Hyvönen, V. E.,1965, s. 220).
Vuodenajan mainiten Väinö muistelee erään kerran saapuneensa juuri ”vanhaan-Suomeen”, kun hän on vastaanottanut puhelun sieltä, mistä on itse edellispäivänä lähtenyt. Soittaja Väinön ”toisesta äärimmäisestä työpisteestä” kertoo, kuinka olivat ”tänään joutuneet hyökkäyksen kohteeksi”, ja että taistelussa on kaatunut Väinön muutamia tuttuja.
Yksi kaatuneista tutuista oli ollut siellä sattumalta käymään mennyt Väinön eräs kollega, tuttu toisista yhteyksistä ajalta ennen sotia,1920-luvulta, jolloin kaatunut oli ollut "vasta poikanen". Hänestä käytetään kirjassa nimimerkkiä, yhdellä kirjaimella.
Väinö muistelee kaatuneen kollegansa perhettä, joka oli elänyt surua aiemminkin. Perhe oli menettänyt ”nuoren ylioppilaansa kodin piiristä iäisyyteen”, jolloin Väinö oli sairasvaiheessa vieraillut potilaan tykönä.
Väinö puhuu kirjansa luvussa surusta myös yleisesti. Hän ei näe surua vain perheen tai suvun suruna, vaan näkee sen ”isänmaan suuren perheen yhteisenä suruna”.
Nyt Väinön sydän oli surun murtama tiedosta, jonka puhelimitse sai, kun hän oli ”lähdössä lomalle”. Ei ollut lähdössä omasta tahdostaan, vaan määrättynä.
Hän taitaa muistella erästä jatkosodan kevättalvista, päättelen hänen kantakortistansa. Sotapolku-sivustolta puolestaan uskon löytäneeni Väinön pastorikollegan, ihmisen ja henkilön, pojan, nimimerkin takaa.
Päättelen lukemista.
Väinö haluaa vielä muistuttaa muistomerkistä Helsingin Tuomiokirkossa.
6.-10.8.1964 (Siellä jossakin -kirjan ilmestymistä edeltävänä vuonna) oli Pohjoismaisen pappiskokouksen yhteydessä paljastettu ”kahdessa viime sodassa kaatuneiden pappien muistolaatta, sananpalvelijoiden nimet syntymä- ja kuolinaikoineen”.
Mä tiiän sen laatan!
Väinö kirjoittaa, kuinka on "syytä muistaa, että monet papit haavoittuivat ja kantavat vielä vammoja olemuksessaan."
Oon nähnyt muistolaatan jokunen vuosi sitten. Ottanut kuvankin, m***a se ei oo tässä puhelimessa. Täytyy ottaa kuva siitä ens kerralla. Ajatuksella ajatella suruviestien saattajia, työssään surun kantajia.
Käsittelin aihepiiriä tänään aiemmin jo koulukirjaa opiskellessa, kun luin K. Nissin (2023) artikkelista kokemuksellisten traumojen heijastumisesta terveydenhuollon kohtaamisiin yhä useammin: kulttuuristen liikkuvuuksien ja superdiverssien yhteiskunnissa.
