01/04/2026
Kiitos Kotkan kaupunginteatteri ja kaikki katsojat! 🩷
Ulla-Maija Sievisen blogi: Tunteiden rikkautta ilman sanan sanaa
Rakkauden rytmit puhutteli ja kosketti katsojaa.
Ei yhdenkään sanan verran puhetta koko teatteriesityksessä. Jotkut saattoivat luulla, että tämä ei ole ihan tavalliselle pulliaiselle tarkoitettu näytelmä.
Nordic Nonsense -duon näytelmä Rakkauden rytmit nähtiin teatterissamme vierailuesityksenä. Tiesin, että kyseessä klovneriaa, nukketeatteria ja miimiä. M***a mitä se miimi on?
Tekoäly avittaa asiassa: Teatterissa miimi (tai mimeettinen teatteri) tarkoittaa sanatonta taidemuotoa, jossa tarina, tunteet ja asiat luodaan liikkeiden, eleiden ja kehonkielen kautta ilman puhetta. Se on taidemuoto, joka perustuu tarkasti harjoiteltuun fyysiseen ilmaisuun, liikkumattomuuteen ja illuusioiden luomiseen.
Ennakkoluuloja kannattaa tuulettaa. Silloin voi kokea jotakin todella merkityksellistä.
Nordic Nonsense on Annukka Lindqvistin ja Arto Muukan muodostama duo. Tässä näytelmässä he esittivät miestä ja naista, jotka tapaavat puiston penkillä ja viettävät sitten koko elämänsä yhdessä.
Ihan aluksi minua kosketti se mitä tunnelmallisin musiikki, joka toi mieleen vanhat mustavalkoiset mykkäelokuvat. Mykkäelokuvastahan tässäkin oli kyse.
Oikeassa elämässä ihmiset puhuvat paljon, m***a usein puheen sanoma on ristiriidassa puhujan eleiden, ilmeiden ja muun sanattoman viestinnän kanssa. Näissä tapauksissa kuulija lähes aina uskoo ei-sanallista sanomaa.
Tässä näytelmässä tunnelmat, tunteet, halut, haluttomuudet ja viestittävät asiat yleensäkin tulivat esiin liikkeissä, ilmeissä, olemuksessa. Koko tarina kulki alusta loppuun niin, että katsoja oli täysin sen lumoissa. Tunteita olo laidasta laitaan, ja niissä oli helppoa elää mukana.
On nuori mies, nuori nainen, puiston penkki, syttyvää kiinnostusta ja seksuaalisuutta, joka on sekä voimakasta, kiehtovaa, aika jännittävää ja humorististakin. Esimerkiksi Heimlichin ote (ensiapuohje tukehtumassa olevalle henkilölle, kun hengitysteihin on juuttunut vierasesine, eikä hän pysty hengittämään, yskimään tai puhumaan) saa ihan uuden merkityksen.
Tarina kulkee vajaassa tunnissa vauvaperheen arkeen ja sen ongelmiin -ja aika erikoiseen miekkailuun- ja jatkaa etenemistä kohti vanhuutta ja yksin jäämistä.
Kokemus oli nautittava. Tärkeä osuus oli myös valoilla, jotka kuvastivat tunteita ja tunnelmaa. Tärkeintä oli, että näyttelijöiden herkkyys ja läsnäolo todella puhuttelivat. Heidän työnsä oli todellista sekuntipeliä, ja sitä oli hienoa seurata.
Lavastus oli varsin pelkistetty, vain yksi pitkä penkki. Tämä oli fiksua, koska koko keskittyminen painottui näyttelijöihin, jotka olivat esityksen sydän ja sielu.
Valokuva: Daisy Heart
Nordic Nonsense
